Talvea odotellessa

Viime talvi oli laskemisen ja lumen suhteen Pyhätunturilla ihan huippu. Huippu hyvää pehmeää lunta ja upeita kelejä riitti pitkälle vappuun asti. Loppu kevät oli jopa niin hieno, että päivät meni aamusta iltaan mäessä, enkä ehtinyt blogiakaan päivittämään. Onneksi kirjoitin muistiinpanoja, joiden perusteella oli sitten tarkoitus päivittää blogia niin pian kuin ehtisin.

Noh, useampi kuukausi tässä on nyt vierähtänyt… tuli toukokuu ja paljon kokeita, luokkaretki Kööpenhaminaan, kesätyö, kesälomareissu ja taivaallisen upea kesä! Uskomattomien helteiden hellitettyä mieleni on jo useaan otteeseen kääntynyt odottamaan seuraavaa talvea ja Pyhätunturiin laskemaan pääsyä. Usein olen muistellut myös viime talven laskuja ja katsellut niistä kuvia. Koska mäkeen ei pääse vielä pariin kuukauteen, niin ajattelin virittäytyä tunnelmaan muistelemalla ja kirjoittamalla loppukevään mieleenpainuvimmista laskupäivistä.

Pääsispä mäkeen !!

Freekend viikonlopun jälkeen jäimme perheeni kanssa Pyhälle vielä seuraaviksi kahdeksaksi päiväksi, seuraava viikonloppu olisi sitten pääsiäisviikonloppu.

Koko Freekend viikonlopun keli oli ollut loistava, aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpötila pysyi muutaman asteen miinuksen puolella. Sää hipoi siis täydellisiä kevät kelejä! Ja sama tuntui jatkuvan koko seuraavankin viikon.

Äiti, Vuokko, Maiju ja Tuomas olivat alkuviikosta käyneet laskemassa Soutajatunturilta ja siellä oli ollut ihan huikeet reisipuuterit. Ainakin puolitoista metriä kevyttä hölynpöly lunta, eikä minkäänlaisia kerrostumia tai kansia lumessa. Päätimme, että sinne mennään. Keskiviikko aamuna lähdimme sitten äidin, Vuokon ja Marikan kanssa skinnaamaan ja laskemaan Soutajatunturille. Isä ja Rene olivat päättäneet lähteä laskemaan Pikkukuruun.

Olin käynyt Soutajalla aiemmin pari kertaa, muutamia vuosia sitten hiihtolomilla perheeni ja Ojaloiden perheen kanssa ollessani ehkä 11v.  ja toisella kertaan 12v. ja Renen ollessa 8v. ja 10v. Meillä kummallakaan ei ollut silloin vielä vaellussiteitä, Renellä taisi olla tuolloin normisiteisiin kiinnitettävät trekkerit. Ajoimme tuolloin autolla Soutaja tunturin eteläpuolelta niin pitkälle ylös kuin autotietä riitti. Lopun matkaa lykimme Renen kanssa ilman skinejä ja osan matkaa tarvoin umpihangessa suksia kantaen…(=isä tai äiti kantoi suksiani…: ) ).  Aika lähellä tunturin huippua on iso grillikota, jossa pidimme tulia ja söimme eväitä. Laskimme tuolloin molemmilla kerroilla Soutajan huipulta pohjoiseen viettävän puuttoman aukon, joka loppuu rinteen puoliväliin. Rene, isä, Risto ja Otto taisivat tuolloin toisella kerralla laskea metsää ihan alas Pyhäjärvelle asti. Me tytöt, äiti, Kati, Hetta ja minä ajoimme alas järvelle hakemaan heidät autolla. Edellisten kertojen laskuista en paljoakaan muista, ainoastaan sen, että retki oli kiva!

Odotukset Soutajan suhteen olivat nyt korkeat, sillä isä, äiti ja Rene olivat käyneet Soutajalla paljonkin ja sieltä oli useimmiten löytynyt tosi hyvää lunta laskettavaksi. 

Soutaja on kooltaan Kultakeroa pienempi tunturi muutama kilometri Pyhätunturista Pelkosenniemelle päin. Tunturin näkee Pyhän huipulta selkeästi heti astuessasi  Expressistä pois Polarrinteen suuntaan. Tunturin juureen molemmille puolille pääsee helposti autolla.

Ajoimme nyt autolla Soutajan pohjoispuolelle ja jätimme automme pellonreunaan. Siitä matkamme jatkui skinnaten ensi pellon läpi, sitten metsän poikki ja lopulta alkoi skinnaaminen Soutajan metsässä rinnettä pitkin ylös kohti tunturin huippua.

Matka ylös meni helposti, välillä pysähdymme ottamaan kuvia. Huipulle päästyämme pidimme pienen tauon ja söimme välipalan.

Matkalla ylös jäimme ihmettelemään kuvassa olevaa puuta.
Mistä johtuu, että puu kiertää noin?

Huipulta johti useita jälkiä alas isolle aukolle, sinne minne minäkin olin muutama vuosi sitten hiihtolomalla laskenut. Äiti ja kumppanit olivat alkuviikosta laskeneet kuitenkin enemmän metsään Pelkosenniemen suuntaan ja sieltä oli löytynyt korkkaamatonta harvapuista lumikenttää ja amerikan puuteria nivusiin asti. Sinneppä siis!

Lasku alas oli kyllä mahtavaa…pehmeää lunta oli todella paljon ja sitä oli helppo laskea. Lumi ei kuulemma ollut enää niin puuterimaista kuin pari päivää aikaisemmin (aurinko oli varmaan lämmittänyt sitä), mutta tosi hyvää se silti oli!  Löysimme kaksi hyvää aukkoa, joista saimme pitkät laskut.

Arvoimme, josko lähdemme skinnaamaan vielä toiselle laskulle. Keli oli tuossa vaiheessa muuttumassa nuhruisemmaksi ja enemmistö oli sitä mieltä, että oisko se tällä kertaa tässä.

Minua jäi toisen aukon lopussa oleva luminen iso kivi vähän kaivelemaan ja joten päätin kivuta vähän matkaa ylöspäin ja yrittää hypätä kiveltä. Noh.. paakku, jota luulin kiveksi ei ollutkaan kivi vaan pelkkä lumipaakku, jonka päällä oli paljon hölynpöly lunta eli hypystä ei tullutkaan mitään...
Tämän jälkeen laskimme takaisin autolle ja lähdimme hyvästä laskusta tyytyväisenä mökille.

Pääsiäiseksi tunturiin saapuikin paljon kavereita ja kelit jatkuivat edelleen super hyvinä... pakkasta ja aurinkoa... AIVAN HUIPPUA!

Laskimme Renen, Hermannin ja Maxin kanssa porukalla offareita  rinteiden lähettyvillä ja yhdessä saimme otettua paljon kivoja kuvia.

Hermanni ja Max Tajukankaan vieressä olevien kaltsijen huipulla.

Rene laskemassa samoilla kaltseilla.

Yksi minun lemppari lähi offari paikkoja on Palanderin ja Huttu-ukon välissä oleva metsä. Hermannin näppäämä kuva minusta.

Max, minä ja Hermanni laskemassa Jacksonissa.

Max ja Hermannu nauttimassa kevät auringosta.

Pääsiäislauantaina sitten lähdimme isolla porukalla skinnaamaan tarkoituksenamme laskea Pikkukuruun. Matkaan meitä lähti Rene, isä, Hermanni, Max, Emma, Vertti, Antti, Kaisa, Iida, minä ja Antin suomen pystykorva Huippu, siis seitsemän lasta, kolme aikuista ja koira (skinnausreissuille pitää ehdottomasti lähteä aina mukaan kokeneita vanhempia! ). Kelikään ei olisi taas voinut olla parempi.

Jengin nuorimmat tsekkailemassa lasku reittejä.

Laskimme Kultakeron mastolta Karhunjuomalammelle ja siitä alkoi skinnaus ”Kolmoselle” eli Noitatunturille, Pyhän tunturijonon korkeimmalle huipulle (540m).

Aurinkoisessa kevät säässä ja mukavassa seurassa matka huipulle taittui nopeasti. Ylhäällä polvistuessani irroittamaan nousukarvoja suksieni pohjasta, yhtäkkiä jokin muljahti polvessani ja tunsin vihlovan kivun. Onneksi kipu oli kuitenkin ohimenevä ja uskalsin lähteä laskemaan. Päätimme ensin laskea samaa reittiä mitä olimme nousseet.

Lasku oli mukavaa pehmeää kevät firniä. Laskimme Pikkukurun pohjoiseen yläpäähän missä odotteli piknik seurue (Riitta, Kaitsu, Kati, Risto, Annukka, Pekka, Vuokko ja äiti) eväs herkkujen kanssa. Pikkukuru keskellä talvea on ehkä eksoottisin paikka missä olen syönyt mansikoita.

Koko porukka herkittelemassa ja nauttimassa kevät säästä Pikku-kurussa.

Piknik paikalla kävi pieni äksidenttikin, kun Renellä tippui juomapullo kädestä,  joka oli täynnä glögiä ja se sitten tottakai vyöryi rinnettä pitkin alas Pikkukuruun. Emma nuorimpana ja reippainpana kipitti hakemaan pullon : ).

Pikku-kuru  on kyllä upeimmillaan keväällä.

Tunnin verran pidettyämme piknikkiä meitä alkoi taas polttelemaan laskuhommat. Koska porukallamme tuntui olevan vielä kovasti virtaa, niin päätimme nousta uudelleen Noitatunturille eli "Kolmoselle" ja laskea Pikkukuruun. Mahat herkkuja pullollaan lähdimme uuteen nousuun. Tällä kertaa skinnasimme ihan "Kolmosen" huipulle asti.

Me junnut, iskä, Kaisa ja Antti lähdössa jatkamaan matkaa.

Minä, Vertti ja Rene lähtövalmiina.

Kolmosen huipulla lumen pinta oli hieman korppuinen ja liukas mutta hyvin siellä eteenpäin pääsi.

Se olisi sitten vain alaspäin.

Lähdimme laskemaan alas Pikkukurua kohti metsän reunaa pitkin yksi kerralla. Lasku oli suht jyrkkää, mutta hyvien laskutaitojen ansiosta kenelläkään meistä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Puolessa välissä pysähdyimme ja kun joukkomme oli kasassa, niin jatkoimme alas jälleen yksi kerralla. Isä meni aina edellä ja viimeiseksi tuli Antti varmistaen, että kaikki ovat päässeet alas.  Lasku oli kyllä hieno. Lumi oli juuri sopivan pehmeää.

Reissu oli onnistunut ja kaikilla oli hyvä fiilis. Edessä oli kuitenkin vielä paljon nousua ja myös laskettavaa ennen kuin olisimme takaisin rinnealueella. Seuraava etappimme oli skinnata Pikkukurusta Ukonhatun eli "Kakkosen" (490) päälle ja laskea siitä Isonkurun portaille.  

Viimeinen nousu kakkoselle ja sitten Iso-kuruun.

Ihan "Kakkosen" huipulle emme nousseet (paitsi Rene ja Hermanni, joilla virta ei tuntunut millään hiipuvan), mutta melkein. Saimme sieltä vielä mukavan laskun alas portaille. Portaissa ylösnousu alkoi jo tuntua jaloissa, mutta siitä selvittiin. Edessä oli vielä lykkiminen Isonkurun laavulta perherinteen hisseille.

Illalla olikin mukavan raukea ja onnellinen olo. Oli ollut hieno päivä, hienoissa maisemissa!